Toivon tuolla puolen

Aki Kaurismäen leffat ovat eräänlainen elokuvamaailman Aurajuusto. Joko niistä tykkää tai sitten niitä ei voi sietää ollenkaan. Sääntö pätee myös tähän, tuoreimpaan tapaukseen, koska kyseessä on harvinaisen täysverinen Kaurismäki-kokemus.

Tällä kertaa tuttuun mutta omituiseen suomalaiseen maisemaan astuu ulkopuolisena syyrialainen Khaled, joka pakenee väkivaltaa ja etsii siskoaan. Hiililaivan ruumassa matkustanut miekkonen törmää muutaman mutkan kautta entiseen kauppamatkustajaan, joka on vaihtanut liikkuvat hommat ravintolanpyörittämiseen. Syntyy eräänlainen sielujen sympatia.

Tästä asetelmasta muodostuu omalaatuinen jännite. Khaledin tarina on selkeää 2010-luvun Suomea, mutta elokuvan maailma elää kaurismäkeläiseen tapaansa kekkoslovakialaisessa menneisyydessä, jossa portsareilla oli univormut eikä kaljaa kannettu itse pöydästä toiseen. Etäännytys on tosin usein paras tapa tuoda tutut asiat uudella tapaa lähelle, ja näin myös pakolaisuuden teemat on mahdollista nähdä uusin silmin.

Toivon tuolla puolen tuntuu ajoittain kummalliselta sadulta, vaikkei siinä tapahdukaan mitään erityisen fantastista. Surullisella tavalla sen epäuskottavin piirre on ihmisten hyvyys. Rakenteet voivat olla Khaledia vastaan, mutta ihmiset ovat hänen puolellaan, paitsi pahat ihmiset, koska he ovat pahoja. Näin toimii Kaurismäen todellisuus.

Elokuvan dialogi on sekä erinomaisen terävää että uskomattoman kuivaa. Yhdistettynä tutun kaurismäkeläiseen ulosantiin se synnyttää täysin odottamatonta huumoria, joka tasapainottaa leffan raflaavia teemoja. Kaurismäen voi nähdä jopa parodioivan tässä itseään.

Tämä kerrassaan erinomainen kokonaisuus teki vaikutuksen myös kansainväliseen elokuvakriitikoiden järjestöön Fipresciin, joka ilmoitti Toivon tuolla puolen olevan vuoden paras elokuva.

Kukapa minä olen vastaankaan sanomaan?