High-Rise

J.G. Ballardin kirjaan perustuva High-Rise kertoo lääkäristä, joka muuttaa asumaan uunituoreeseen, futuristiseen tornitaloon, jonka seinien sisältä löytyy yhteiskunnan koko kirjo jaettuna omiin kerroksiinsa. Tulevaisuus näyttää 1970-luvulla kirkkaalta, mutta mitä tapahtuu, kun esimerkiksi sähköä tai ruokaa ei saadakaan enää kaikkien tarpeisiin? Ballardin tuntien ei mitään hyvää.

High-Rise on avoimesti ja räväkästi luokkayhteiskuntaa kritisoiva dystopia, jonka lähtökohdat tuntuvat nykyään pelottavan arkipäiväisiltä. Sen toteutus on kuitenkin kaukana arkipäivästä, ja leffa vetää kaikki nupit kaakkoon hakatakseen pointtinsa lävitse kuin pesismailalla konsanaan. 1970-luvun designista otetaan kaikki irti, hahmot ovat yhtä hienovaraisia kuin dildo boolimaljassa, ja nämä taantuvat sangen nopeasti eläimellisten halujensa viemiksi.

Näyttelijäntyö on kautta linjan viihdyttävää, koska äärimmäiset hahmot antavat tilaa äärimmäisille tulkinnoille. Tom Hiddleston joutuu pääosassa olemaan kenties muita enemmän naama näkkärillä, mutta tämän asteittain purkautuva tunteellinen ummetus on suoritus itsessään.

High-Risesta tulee monella tavalla mieleen Cronenbergin Crash (1996), eikä ihme, koska Ballard kirjoitti myös tämän alkuteoksen. Molemmissa elokuvissa kuumeinen seksuaalisuus kohtaa teollisen muotoilun puhtaat linjat, jotka sitten murskataan ja korruptoidaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. 1970-luku antaa toki tähänkin lisää vääntövoimaa, ja ajoittain leffa tuo mieleen jopa Gilliamin Brazilin. Crashin se voittaa läpitunkevalla brittiläisyydellään, mutta häviää sille paikallaanpolkevalla toisella näytöksellään.

Ylipäätäänkin High-Risen kuvakieli on pysähdyttävää. Edes runsas rietastelu tai väkivalta eivät pysty viemään huomiota itse tornitalon brutalistisesta olemuksesta, joka ympäröi ja vääristää asukkaitaan. Iltaisin nämä murhaavat ja raiskaavat naapureitaan, vain pakatakseen aamulla salkkunsa ja lähteäkseen puku prässättynä töihin.

Vaikka Ballard kirjoitti kirjansa jo runsas 40 vuotta sitten, on sekä sillä että tällä elokuvaversiolla paljon sanottavaa nykypäivästä. Jos päivänpolitiikka pitkästyttää, voi leffan myös ottaa jonkinlaisena yönmustana satiirina naapurisuhteista tai surrealistisena ihmissuhdetarinana. Se on joka tapauksessa taas yksi merkkipylväs ohjaaja Ben Wheatleyn tuotannossa, sekä elokuva jonka kaltaista et ole varmasti tänä vuonna nähnyt.