Resident Evil: Revelations 2

Capcom päätti jakaa uusimman Resident Evilin yhteensä neljään palaseen sekä kahteen bonusjaksoon, jotka sitten jaettiin pelaajien ulottuville viikon välein. TV-sarjoista innoittuneella rakenteella pelaajien olisi helpompi sietää varsin kaavamaista tapaa kertoa tarinaa. Lisäksi itseään toistava pelattavuus ei niin kovasti haittaisi, kun peliin pääsisi käsiksi vain pienissä erissä.

Tunnelmani jäivät hyvin ristiriitaisiksi pelattuani Resident Evil: Revelations 2:n episodit. Neljä jaksoa kattaa varsinaisen päätarinan, ja loput kaksi osaa ovat nimensä mukaisesti ylimääräisiä sivupolkuja. Arvioin vajaa kuukausi sitten pelin ensimmäisen osuuden ja ounastelin, ettei ydinpelattavuus varmaankaan muutu tarinan edetessä. Olin pitkälti oikeassa, sillä Revelations 2 etenee neljännen episodin ratkaisuosuuksia lukuun ottamatta hyvinkin ennalta arvattavasti ja kaavamaisesti. Puolet jaksosta ohjastetaan Claire Redfieldia ja Moira Burtonia, toinen puolikas seurataan puoli vuotta heidän perässään parivaljakon jälkiä seuraavaa Barry Burtonia ja mystistä Natalia-tyttöä. Ensimmäinen lisäepisodi The Struggle on päätarinan ymmärtämisen kannalta hyvinkin tarpeellinen sijoittuen kronologisesti ydintapahtumien jälkeiseen aikaan. Little Miss taasen tapahtuu ajassa ennen päätarinaa, mutta ei ole välttämätön draaman kaaren ymmärtämisen kannalta.

Episodi 2: Contemplation ja episodi 3: Judgment ovat esimerkillisesti toteutettuja. Ne onnistuvat säilyttämään tarinallisen jännitteensä tarjoten nousujohteisesti mielekästä tekemistä. Kahden pelattavan hahmon pulmatehtävät ovat kekseliäitä ja niiden monivaiheiset ratkaisut vuorottelevat onnistuneesti kiihkeiden toimintajaksojen kanssa. Näissä jaksoissa Revelations 2 on parhaimmillaan, ja pelaajaa ajaa eteenpäin uteliaisuus nähdä hiljalleen avautuvan tarinan seuraava vaihe.

Neljäs episodi Metamorphosis tekeekin sitten tyhjäksi kaiken aiempien osien tekemän työn. Pelaajan eteen heitetään melkein kaikki japanilaisen kauhun kliseet. Mukaan mahtuu ärsyttäviä äkkikuolemia, tiukkoja keinotekoisia aikarajoja, yritys ja erehdys -pelaamiseen pakottavaa tasosuunnittelua, ahtaassa tilassa aalloittain päälle hyökkääviä vihollislaumoja ja pisteenä iin päälle puolitiehen jäävä loppuratkaisu. Jopa ajallinen tasapaino kahden pääparin välillä on pielessä: Clairen ja Moiran matka on ohi vartissa, kun taas Barry ja Natalia taistelevat pitkästi yli kaksi tuntia alati vaihtuvissa maisemissa.

Tarina saa onneksi tyydyttävän ratkaisunsa, mutta se tapahtuu vasta ylimääräisessä episodissa The Struggle. Tarinallisesti bonusjaksot ovat yllättävän mielenkiintoisia ja pelistä innostuneet haluavat varmasti läpäistä lisurit täydentääkseen näin oman pelikokemuksensa mahdollisimman eheäksi. Pelillisesti lisäosat ovat selvästi heikompaa tasoa kuin yksikään päätarinan jakso. Sekä The Struggle että Little Miss kierrättävät häpeilemättä jo aiemmin nähtyjä maisemia. Varsinainen pelaaminen on pelkkää juoksentelua keinotekoisen aikarajan puitteissa pahiksia eliminoiden tai vaihtoehtoisesti vihujen ohi hiljaa hiiviskellen.

Hieman alle kymmenen tunnin kokonaiskestoon sisältyy peräti kaksi oikeaa pomotaistoa. Kohtaamiset pohjustetaan loistavasti välivideoiden avulla ja kumpikin on erittäin merkityksellinen tarinan kannalta. Näin vältetään monien pelien helmasynti, jossa pomotaistelu tuntuu kerronnan keskeyttävältä irralliselta lisältä. Ensimmäinen pomo vetoaa jopa hieman tunteisiin ja pahiksen kaataminen edellyttää aivottoman räiskinnän sijaan kylmähermoisuutta ja kärsivällisyyttä. Tappelu muistuttaakin enemmän dynaamista pulmatehtävää kuin kiivasta tulitaistelua. Päätarinan päättävä pomotaisto sen sijaan lankeaa juuri siihen loveen, mihin japanilainen kauhu usein ennenkin: iljettävän näköistä isoa pahista ammuskellaan erittäin runsaasti väistellen välillä sen hitaita hyökkäyksiä. Sitten hirviö kaatuu kiljuen maahan, joka käynnistää eeppisen loppuvideon.

Uudelleenpeluuarvoa on pelillisesti runsaasti. Jo kerätyt aseet ja parannukset saa mukaansa uudelle rundille, ja koko tarinan voi pelata kaverin kanssa jaetulla ruudulla. Ongelmaksi muodostuu tällöin taisteluparin epätasaisuus: kakkospelaajan on hyväksyttävä se, että hänen roolinsa on huomattavasti vähäisempi. Mutta miksi ihmeessä tarinaa ei voi pelata verkon kautta ystävän kanssa? Muusta kokonaisuudesta täysin irrallaan olevaa Raidia voi onneksi pelata jaetun ruudun lisäksi verkossakin. Raid Mode koostuu sarjasta erilaisia tehtäviä, joiden kuluessa kerätään kokemuspisteitä ja päivitellään käytössä olevia aseita. Välillä avataan käyttöön myös kokonaan uusia tuliluikkuja. Raidin pelaaminen on edelleen yllättävän viihdyttävää. Tehtävät ovat noin viiden minuutin mittaisia nopeita rykäisyjä, joten turhautuminen pääsee harvoin iskemään. Panostus kannustaa pelaajaa uudelle rundille on ollut melkoinen, minkä vuoksi on todella sääli, että varsinainen tarina jättää kertakäyttöisen vaikutelman. Veikkaankin, että suurin osa loppuun saakka pelanneista ei halua kokea tätä seikkailua enää uudestaan edes mukana kulkevan kaverin kanssa.

Teknisesti Resident Evil: Revelations 2 on pääsääntöisesti hyvää tasoa, mutta neljännessä Metamorphosis-episodissa tapahtuu laadullinen notkahdus. Kapeassa putkessa etenevät tapahtumat olisivat mahdollistaneet upean yksityiskohtaiset maisemat, mutta kun ei niin ei. Varsinkin lattiapinnat ovat välillä sellaista pikselimössöä, että käsi hakeutuu television kaukosäätimelle. Tahaton vaikutelma on se, että kuvan tarkennus olisi pielessä aivan kuin amatöörin kuvaamassa kotivideossa. Äänimaailma pärjää onneksi paremmin. Tarina etenee pääasiassa hyvin toteutetun dialogin voimin, ja musiikki tukee tunnelmaa paljon onnistuneemmin kuin ensimmäisessä Penal Colony -episodissa.

Kokonaisuutena Resident Evil: Revelations 2 on ristiriitainen paketti. Toisaalta siinä on hyviä ideoita, kuten tv-sarjasta innoituksensa hakenut tarinankerronnan tapa, nousujohteisena säilyvä jännitys ja kahta pelaajaa hyvin hyödyntävät pulmatehtävät. Sitten kokonaisuus melkein kampittuu lankeamalla keinotekoisiin aikarajoihin, verenpainetta kohottaviin äkkikuolemiin ja epätyydyttävään loppuratkaisuun. Pelisarjan faneille kokonaisuutta voi kuitenkin suositella, mikäli on valmis sietämään yltyvää turhautumista varsinkin neljännessä episodissa. Muiden on ostopäätöstä tehdessään tiedettävä oma toleranssinsa japanilaisten kauhupelien typeryyksille.