South Park: The Fractured but Whole

Kuinka parantaa jatko-osaa edeltäjän, The Stick of Truthin, jäljiltä? Vastaus on, ettei mitenkään. Ensimmäinen peli onnistui jo tekemään kaiken kohdilleen aina grafiikkaa ja henkilöhahmoja myöten. The Fractured But Whole on selkeä jatko-osa muutamilla uudistuksilla koristeltuna. Eniten muutoksia ovat kokeneet taistelujärjestelmä ja se, että fantasiamaailmaan kuuluvat asut ovat vaihtuneet supersankaripukuihin.

Aivan ensiksi on sanottava, etteivät pierut ole kadonneet mihinkään. Itse asiassa ne palaavat entistäkin isompina ja haisevampina. Vaikutelmaa vahvistaa pelaaminen Nosulus Rift -lisälaite nenän ympärille sidottuna. Aina kun pelissä joku kävi kakkoshädällä tai tuuttasi kaasua, Nosulus alkoi haista kuin rankkitynnyri. Tämä auttoi nauttimaan pelistä uudella, joskin haisevalla tavalla. Onneksi lopullista versiota voi pelata myös ilman tätä erikoista lisälaitetta.

Pierujen ohella huumori tekee paluun. Nykyaikana elokuvateollisuus suoltaa supersankarielokuvia toinen toisensa perään. Tätä taustaa vasten on täysin luonnollista, että South Parkin lapset innoittuvat DC:n ja Marvelin tuotoksista. Supersankareina poikien on tietenkin saatava omat sarjansa ja elokuvansa. He eivät vain pääse yhteisymmärrykseen siitä, kuka saa ensimmäisenä elokuvan, ja kenen kohtalona on jäädä Netflixin yksinoikeussarjaksi. Antaako tukensa Cartmanille, jonka mukaan seurueen musta poika Token ansaitsee ensimmäisenä oman leffansa? Vai siirtyäkö Stanin joukkoihin, jotka kannattavat toisenlaista lähestymistapaa? Sisällissota kahden leirin välillä on väistämätön. Seurauksena on hulvatonta menoa niin supersankarielokuvien faneille kuin myös niille, jotka ovat jo saaneet pukupelleilystä tarpeekseen.

Uudistunut taistelujärjestelmä on erinomainen. The Stick of Truthin systeemi oli viihdyttävä, joskaan ei missään mielessä monipuolinen. Tällä kertaa hahmot pystyvät liikkumaan taistelukentällä, jolloin oikeanlaisesta asemoitumisesta tulee keskeinen avain voittoon. Pääsimme 40-minuuttisen testin aikana kokeilemaan kahta taistelua, ja niiden perusteella saimme jo oivaa haisua tulevasta. Vastustajan voi esimerkiksi siirtää hyökkäyksen avulla pois asemapaikaltaan, ja joskus jopa sysätä joukkuetoveria päin ylimääräisen vahingon aiheuttamiseksi. Taistelujärjestelmässä on ideaa, joten toivottavasti kahinat ovat riittävän monipuolisia lopullisessa pelissä.

Rikkaammasta taistelukokemuksesta huolimatta näyttää siltä, ettei The Fractured But Whole tule olemaan edeltäjäänsä haastavampi. The Stick of Truth ei missään vaiheessa ollut erityisen vaikea, mutta se ei ollutkaan pelin tarkoitus. Ideana oli nauttia tarinasta, jatkuvana virtana vyöryvistä vitseistä ja sarjalle ominaisista kummallisuuksista, kuten natsizombilehmistä. Jatko-osan pelaaminen tuntui täsmälleen yhtä hauskalta kuin alkuperäisenkin pelin, ja juuri se on pääasia.

The Stick of Truthin eräs harvoista huonoista puolista olivat muutamat opastusosiot, joissa toimintoa opetellessa peli vain toisti saman ohjeen niin monta kertaa, että lopulta ymmärsi homman nimen. Jatko-osassa kakkoshädällä käyminen tuntui tarpeettoman hankalalta. Pakaroita piti ensin levittää erilleen molemmilla analogitateilla, ja sen jälkeen painaa samaan aikaan R2- ja L2-liipaimisia varsinaisen tuuttauksen toteuttamiseksi. Mitä vikaa olisi ollut yhdessä selkeässä napinpainalluksessa? Toivottavasti turhauttavia, sormien kummallisiin asentoihin taivuttamista vaativia opastusosioita ei jatko-osassa ole.

South Park: The Fractured But Whole tuntuu täsmälleen samalta kuin edeltäjänsä, mutta uudella tarinalla ja hieman hiotummilla pelimekaniikoilla. Pohja luotiin jo The Stick of Truthissa, eikä ole mitään syytä muuttaa toimivaa kaavaa. Huumori on kohdallaan, taistelu monipuolisempaa ja tuhnut haisevampia kuin ennen.