The Autopsy of Jane Doe

Norjalaisen André Øvredalin debyytti Trollhunter (2011) oli pitkästä aikaa omaperäinen ja viihdyttävä elokuva, joka venytteli genrerajoja sangen pohjoismaisilla tavoilla. Nyt Øvredal on loikannut rapakon toiselle puolen kokeilemaan siipiään amerikkalaisen kauhuelokuvan parissa.

Niin sanottu jenkkiloikka ei ole koskaan ollut helppo suoritus. Muun muassa John Woon ja Jackie Chanin tuotannoissa on havaittavissa selkeä taitos, monien mielestä notkahdus, näiden siirryttyä länteen. Norja ei kenties ole kulttuurisesti aivan yhtä etäällä Amerikasta kuin Aasia, mutta eivät ne samaa naapurustoakaan ole.

Jane Doessa nämä maailmat kuitenkin kohtaavat. Se on paljolti kahden miehen show, jossa perhesuhteet ja pikkukaupunkifiilis muodostavat liki intiimit puitteet muuten hyvin jenkkityyppiselle yliluonnolliselle kauhurevittelylle.

Elokuvan nimi on myös sen juonisynopsis. Kuolemansyyntutkija Tilden (Brian Cox) saa pöydälleen epätavallisen nuoren naisen, ja ryhtyy ruumiinavaukseen poikansa (Emile Hirsch) avustamana. Ikävä kyllä Jane on suoranainen Pandoran lipas, ja jokainen viilto vapauttaa uusia kauhuja myrskyn eristämälle ruumishuoneelle.

Asetelmassa on todella paljon potentiaalia, mutta ikävä kyllä Goldbergin ja Naingin käsikirjoitus päätyy keskittymään vääriin asioihin. Yliluonnollisen jännityksen sijasta se hortoilee säikäytyksestä toiseen ilman mitään sisäistä logiikkaa. Tildeneiden yritykset ratkaista okkultistista mysteeriä valuvat hiekaan, kun mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa ja mystiset voimat toimivat näennäisesti loputtomilla energiavaroilla.

Voidaan tietysti kysyä, pitäisikö yliluonnolliseen kauhuun ylipäätään soveltaa minkäänlaista logiikkaa. Ei varmastikaan aina, koska se mitätöisi monet unilogiikkaa tehokkaasti käyttäneet klassikot. Jane Doe ei kuitenkaan mielestäni kuulu tähän kastiin, koska sen charmi on nimenomaan sen arkisissa puitteissa. Tuntuu pahasti siltä kuin lupaava mysteerinrakennus olisi jätetty laiskasti kesken, koska halvoilla säikäytyksilläkin pärjää.

Øvredal ja on silti onnistunut puristamaan paljon irti vaillinaiseksi jääneestä tekstistä. Tunnelma on tiivis ja ohjaajan kädenjälki näkyy riittävästi erottamaan Jane Doen useista lajikumppaneistaan. Hommassa auttaa toki myös Brian Coxin panostus. Rutinoitunut hahmonäyttelijä ottaa kauhuroolinsa yhtä vakavasti kuin miljoonien taalojen Bourne-leffatkin, ja valaa Jane Doeen roppakaupalla inhimillisyyttä, jota ilman se olisi vaarassa jäädä täydeksi tusinaleffaksi.

Vahvoina tukipilareina toimivat myös todella nappiin osunut äänisuunnittelu sekä osaava efektipaja. Elokuvahan kertoo kuitenkin ruumiinavauksesta, ja erilaisissa ruumiinonkaloissa vietetäänkin useita viipyileviä hetkiä. Kannattaa ehkä jättää se pizza vähän myöhemmäksi.

Jane Doen ruumiinavauksesta löytyy siis kaikenlaista hyvää ja käyttökelpoista, mutta se kärsii kunnianhimottomaksi jääneestä käsikirjoituksesta. Siinä on toisaalta todella kutkuttavaa potentiaalia toimia esiosana jatko-osalle, joka olisi sitten tämän sarjan "varsinainen" ensimmäinen osa.