Hail, Caesar!

Hail, Caesar! pyrkii tuomaan Hollywoodin televisioita edeltäneen kultakauden nykypäivän kankaille ja ruuduille satirisoidussa muodossa, joka ei kuitenkaan lyö meininkiä tyystin läskiksi. Historian pullasta tosin poimitaan vain ne herkuimmat rusinat.

Elokuvan juoni pyörii George Clooneyn esittämän hönön Hollywood-tähden ympärillä. Tämä päätyy kommunistien kaappaamaksi kesken ohuesti naamioidun Ben Hurin kuvausten, mikä tietenkin pilaa studiopomojen päivän.

Juoni on kuitenkin lopulta täysin toissijainen lisäke Hail, Caesarissa. Leffan pihvi on kohtauksissa, joissa jäljitellään Hollywood-genrejä, joita ei enää ole sellaisenaan edes olemassa. Eeppiset vesibaletit ja megalomaaniset tanssikoreografiat räjähtävät moderneihin katsomoihin väriloistossa ja terävyydessä, joita aikansa yleisöt eivät olisi edes osanneet kuvitella.

Siinä missä nämä postikortit menneisyydestä ovat elokuvan parhaita hetkiä, ovat ne myös täysin tarpeettomia. Tarkoitan tällä sitä, etteivät ne edistä juonta millään tavalla, eivätkä ne ensimmäisen esimerkin jälkeen kerro enää mitään uutta elokuvan maailmasta. Ilman niitä Hail, Caesar olisi kuitenkin täysi torso, koska sen muu sisältö jää erittäin kevyeksi.

Hail, Caesar on sisäpiirin vitsi. Se on elokuva Hollywoodista Hollywoodin väelle. Näyttelijät, tuottajat, ohjaajat ja studiopomot voivat hekotella sille ja nyökkäillä tietävästi toisilleen. Rivikatsojat ovat parhaimmillaankin jälkiajatus, marginaalinen kohdeyleisö, joiden iloksi on kuitenkin koitettu kehittää hieman ylimääräistä sisältöä ja rakennetta.

Tämä ei toki tee Hail, Caesarista tyystin huonoa elokuvaa. Sen tuotantoarvot ovat Coeneille tuttuun tapaan erinomaisia, dialogi on hauskaa ja näyttelijät on sovitettu hahmoihinsa osuvasti. Se on kuitenkin loputtoman kevyt tuotos, joka ei lopulta sano yhtään mitään yhtään mistäkään.

Aivan harmittomaksi sitä ei voi kuitenkaan lukea, koska se käsittelee vanhan Hollywoodin kommunistivainoja vain yhtenä aikansa hassunhauskoista ilmiöistä. Tämä vastaa jotakuinkin sitä, että joku tekisi elokuvan Berliinin vanhasta studiokoneistosta, ja lisäisi siihen juutalaisten vainoamisen hassuna sivujuonteena. Myös homoseksuaalisuutta ja sillä kiristämistä käsitellään yhtä kepeästi, joka tuo muuten makeaan soppaan happaman sivumaun.

Maailma on väärällään ohjaajia, jotka tekevät keveitä, unohdettavia elokuvia. Odotan Coeneilta enemmän ja parempaa, koska he siihen todistettavasti pystyvät.