Penny Dreadful, 2. kausi

1800-luvun lopun Lontoossa rahvas viihdytti itseään lukemalla kauhutarinoita Penny Dreadful -nimisestä julkaisusta, joka lienee oman aikansa kioskikirjallisuutta. Tälle ajatukselle rakennettu samanniminen TV-sarja oli ensimmäisellä kaudellaan näyttävä ja painostava, mutta samaan aikaan paikallaan polkeva. Jostain kummallisesta syystä tekijät halusivat omistaa kaikki kuusi aloitusjaksoa henkilöhahmojen esittelyyn edistämättä tarinaa mihinkään. Toinen kausi korjaa tätä puutetta kertomalla kymmenen jakson aikana suuren draaman, joka saavuttaa ainakin jollain tasolla ratkaisunsa.

Sadattelin ensimmäisen kauden arviossani punaisen langan puuttumista. Nyt sellainen onneksi on: Eva Greenin näkyjensä riivaama Vanessa Ives saa peräänsä peräti neljä noitaa. Jotain uhkaavaa on tekeillä, ja lopuksi jopa vanha vihtahousu pääsee näyttämölle. Mukana on tietysti ensimmäisestä kaudesta tuttu lukuisa joukko sivuhenkilöitä, joiden elämänkohtalot sivuavat Vanessa Ivesin tarinaa.

Kerronta pysyy aiempaa paremmin kasassa, mutta silti keskenään risteävät juonipolut eivät nivoudu riittävän tyydyttävästi yhteen edes loppuratkaisussa. Itsetarkoitukseksi nousee käsikirjoittajien halu korostaa omaa sivistyneisyyttään. Sarja nimittäin tuntuu paikoitellen jonkinlaiselta klassisen kulttuurin ja -historian tentiltä. Kaikkien viittauksien havaitseminen vaatii katsojalta ennakkotietoja niin viktoriaanisen ajan Englannin oloista ja kirjallisuudesta, jonkinlaisen pohjan kristillisvaikutteisista kauhutarinoista yleensä, tuntemusta kristillisen teologian ajatuksista koskien pahuuden luonnetta ja pisteenä iin päällä yleiskuvan Euroopan poliittisista aatoksista 1800-luvun loppupuoliskolla. Niin ikään klassisen latinan ja muinaiskreikan alkeiden hallitseminen auttaa katsomisnautinnon maksimoinnissa.

Tällainen älykkömäinen hienostelu joko haastaa katsojan äärimmilleen, tai vaihtoehtoisesti tuntuu täysin tekotärkeilevältä sekametelisopalta. Sarjaa pystyy seuraamaan ilman ennakkotietoja, mutta se edellyttää kykyä keskittyä vain siihen punaiseen lankaan takertumatta sellaisiin viittauksiin, joita ei ymmärrä. Menneiden aikojen ylistyksestä huolimatta Penny Dreadful on selvästi moderni TV-sarja: se huomioi niin tasapuolisen sukupuolijakauman, moninaiset seksuaaliset suuntautumiset kuin paljaan pinnankin näyttämisen. Blu-ray-julkaisun ikäraja on 16, mutta minusta sen pitäisi ehdottomasti olla 18.

Toteutus on kokonaisuutena jälleen erittäin laadukasta työtä. Suurin osa budjetista on varmaankin uponnut lavasteisiin ja puvustukseen. Digitaalitehosteita on niitäkin käytetty, mutta varsin maltillisesti. Tehosteen huomaa lähinnä siitä, että katsoja tietää ruudulla nähdyn olevan mahdotonta toteuttaa oikeasti. Näyttelijät hoitavat työnsä uhkuen sitä samaa hienostelevaa, suorastaan itsetietoista esiintymistä kuin koko muu sarja. Aikakautta jäljittelevä dialogi on kiinnostavaa seurattavaa ainakin niille, jotka ovat kiinnostuneita englannin kielen kehityksestä viimeisen 200 vuoden aikana.

Lisämateriaalit ovat 25 minuutin mittainen kavalkadi 2-3 minuutin mainospätkiä kulissien taakse. Sarjan hehkuttamisen lisäksi ne vahvistavat joitakin ounasteluja, joita katsojassa heräsi jaksoja katsoessaan. Mitenkään tarpeellisia katsomiskokemuksen kannalta lisämateriaalit eivät ole.

Penny Dreadfulin kakkoskausi onnistuu melkein aiheuttamaan informaatioähkyn. Kymmeneen jaksoon on onnistuttu sisällyttämään niin huima määrä kaikenlaisia vivahteita, että täydellinen sisäistäminen vaatisi jonkinlaisen kirjallisuuspiirin kokoontumisen. Katsellun jakson jälkeen juuri nähtyä sitten puitaisiin teekupposen kera pikkusormi pystyssä. Sarja on selvästi suunnattu valikoidulle kohderyhmälle, ja muille sen tyyli saattaa olla liikaa. Toivottavasti kolmoskausi yksinkertaistaa esitystään edes hieman.

Penny Dreadfulin ensimmäisen kauden arvion voi lukea täältä.