Hercules

Hercules - tai oikeastaan Herakles - on ehkä tunnetuin kreikkalaisen taruston henkilöistä. 12 urotyötä ja sitä seurannut kohotus jumalten joukkoon on kerrottu vuosituhansien varrella jos jonkinlaisessa muodossa. Myös moderni populaarikulttuuri on ottanut aiheen omakseen: Herculeen tarina tavataan filmata uudestaan noin kerran sukupolvessa. Kasariajan karjuva muskelimies oli Lou Ferrigno, ja nyt on tullut Dwayne Johnsonin vuoro. Versiointi on varsin viihdyttävä riippuen siitä, millaisin odotuksin elokuvaa ryhtyy katsomaan.

Ohjaaja Brett Ratner päättää aloittaa tarinansa siitä, mihin ne perinteisesti ovat päättyneet. Tällä kertaa urotyöt on jo suoritettu ja legendaa levitetty. Hercules luotsaa palkkasoturijoukkoa, jonka jäsenet on koottu maanpiirin joka kolkasta. Heidän tarkoituksenaan on yksinkertaisesti kerätä rajusti tuohta myymällä sotilaan palveluksia eniten tarjoavalle. Poppoo pestautuu Traakian kuninkaan palvelukseen taisteluun kauheita pahiksia vastaan. Sitten opitaan lisää henkilöhahmojen taustoista, katsellaan näyttäviä toimintakohtauksia ja yllättävän juonenkäänteen jälkeen tuijotellaan loppurytinät. Alkuperäisiä tarinoita lukeneiden tulee muistaa, että uusi versio poistaa kokonaan jumalten ja myyttien tason.

Tarina on hämmentävän yksinkertainen ottaen huomioon, miten rikas ja perinteikäs taustamateriaali tekijöillä on ollut käytössään. Periaatteessa elokuva kertoo yhden sotaretken jälkiselvittelyineen. Vastapainoksi syvyyttä on haettu tekemällä henkilöhahmoista moniulotteisempia. Harmillisesti tämäkin rajoittuu vain Herculeeseen ja yhteen hänen palkkasoturiinsa. Toisaalta valittujen avainhahmojen taustat kerrotaan hyvin: lähinnä nuotioturinoinnin ja takautumien voimin. Herculeen tarina sotkeutuu keitoksessa kauniiksi sekametelisopaksi niin lähdemateriaalin, God Of Warin Kratoksen kuin Robert E. Howardin Conan Barbaarinkin kanssa.

Rooleihin valitut näyttelijät ovat jokseenkin hämmentäviä. Dwayne Johnsonin työskentely ja habitus on pätevää, mutta häntä on vaikea mieltää Herculeen hahmoon ihonvärinsä vuoksi. Toisaalta hahmon valkoisuuden aste ei ole koskaan maailmanhistoriassa ollut merkitsevää, joskin perinteisesti Hercules on kuvattu valkoihoisena. Kuninkaan rooliin pestattu John Hurt hoitaa hänkin sarkansa hyvin. Ongelmana on, ettei miehen olemuksessa ole mitään kuninkaallista. Suurin pulma kuitenkin on hänen äänensä, josta puuttuu tyystin auktoriteettia huokuva kantavuus. Muut näyttelijät ovat hekin ammattilaisia työssään, mutta eivät myöskään millään tavalla erotu joukosta.

Elokuvan tähtinä ovat puvustus, lavastus ja taistelukohtauksien mittakaava. Kaikki näyttää juuri sellaiselta kuin pitääkin, mukaan lukien valtaisat ihmismassat hyökkäyksien aikana. Näyttävyyttä on toki lisätty digitaalitehosteiden avulla, mutta toiminnan ydin on silti pidetty aitona käyttäen oikeita ihmisiä oikeissa lavasteissa. Taistelut ovat varsin pitkiä ja monivaiheisia, mutta silti ne tuntuvat eeppisiltä. Toisin sanoen tappelu edistää osaltaan tarinaa.

Lisämateriaalit ovat vajaan tunnin mittainen kokoelma odotettuja katsauksia kulissien taakse. Rinkikehua kuullaan totutusti ja varsin runsaasti, mutta onneksi sitä asiaakin on mahtunut mukaan. Sen suurempia elämyksiä ei lisämateriaaleissa tarjoilla, mutta samaan aikaan ne onnistuvat syventämään katsojan ymmärrystä juuri nähdyn elokuvan tarkoitusperistä.

Hercules on elokuva, josta nauttii parhaiten silloin, kun asettaa odotuksensa oikein. Näyttävä ja sujuva toiminta yhdistettynä yksinkertaiseen tarinaan testosteroninkatkuisessa ympäristössä on se, mitä tällä leffalla on tarjota.