Sniper Ghost Warrior 3

Haamusotilas 3 heittää pelaajan ammattilaissotilaan mutaisiin saappaisiin. Merijalkaväen kouluttama Jonathan North lähetetään Georgiaan selvittelemään paikallisia sotkua, mutta miehellä on myös oma agendansa. Hänen veljensä on näet kadonnut, mutta huhujen mukaan mies on nähty Georgiassa. Juonen on tarkoitus ilmeisesti olla monitahoinen, mutta käsikirjoitus vajoaa aika pian keskinkertaiseksi hutuksi. Peli tuntuu kuin 80-luvun toimintaleffalta aina kliseisiä hahmoja myöten, jotka puhuvat tietenkin karkeilla aksenteilla. Mukaan on myös heitetty pakollinen nainen, joka kävelee vaikka pakkasessa rinnat puoliksi esillä, koska siitähän pelaajat pitävät. Mutta juonesta viis, tarjollahan on tällä kertaa avoimen maailman seikkailu, jossa pelaajalle annetaan kohtuullisen vapaat kädet eri tilanteiden ratkaisemiseksi.

Siinä missä Sniper: Ghost Warrior -sarjan toinen osa pakotti pelaajan putkeen, mutta nyt tarjolla on avoimempaa toimintaa. Ympäristöt vaihtelevat lumen peittämistä aina vehreisiin vuoristoihin. Korkeuseroja on kiitettävästi ja lähes joka kolkasta löytyy jonkinlainen mäki tai nyppylä, jonka päältä on hyvä kiikaroida vihollisia ja pamautella heitä päiviltä. North on kokenut kiipeilijä, joten hän kiipeilee ja pomppii ketterästi kielekkeeltä toiselle. Tämä siis siinä tapauksessa, että kyseisiin ulokkeisiin voi tarrata kiinni. Kiipelemiseen tarkoitetut ulokkeet saa halutessaan näkyviin, ja ajoittain tyystin identtisiltä näyttäviltä lohkareista voikin tarttua vain toiseen. Lisäksi tikkaat tuottavat Northille vaikeuksia, eikä hän osaa laskeutua niiltä pois ilman erillistä napin painallustas. 30 sentin pudotus viimeiseltä askelmalta on ilmeisesti niin vaarallinen, että on pelaajan vastuulla ottaa se vieläpä erillisen napin avulla. En voi kuin ihmetellä, miten tämä on jäänyt huomaamatta ja korjaamatta.

Metsissä ja kukkuloilla samoileminen on olennainen osa kokemusta, mutta välillä täytyy hiippailla erinäisiin sotilas- ja siviilikohteisiin ja tällöin tarjolla on yleensä muutama selvä etenemisvaihtoehto. Aidoista löytyy sopivasti reikiä pimeistä paikoista, viholliset jättävät tietyn alueen selvästi huomioimatta ja niin edelleen. Periaatteessa eri tilanteita voi lähestyä miten tahtoo, mutta näiden ilmiselvien etenemisreittien huomiotta jättäminen kostautuu yleensä nopeasti. Suin päin ei kannata ryntäillä, sillä viholliset niittaavat äärimmäisen nopeasti suin päin säntäilevän soltun. Luotiliivit suojaavat jonkin verran, mutta usein kuulaa tulee sillä tahdilla joka suunnasta, ettei niistä ole paljon iloa.

Etukäteen suunnitteleminen on siis tärkeää tehtävien onnistumisen kannalta ja alueiden kartoittamisessa auttaa pieni drone-lennokki. Se merkkaa vastustajat erilaisilla symboleilla, joiden avulla erottaa nopeasti perusjampat tarkka-ampujista ja raskaammin aseistautuneista soltuista. Lennokki on korvaamaton apuväline, mutta samalla sen käytöstä tulee hieman puuduttavaa. Käytännössä mitään tehtävää ei kannata yrittää ennen vihollisten merkitsemistä, joten lennokkiin tulee turvauduttua todella usein.

Ampuminen on erittäin hyvin totetettu, etenkin jos heittää vaikeustasoksi jonkin normaalia hankalamman. Tässä vaiheessa ainoat vihjeet ovat tuulen vaikutuksen näyttäminen sekä etäisyys kohteeseen. Pelaajan täytyy itse säätää kiikaritähtäin oikein ja ottaa huomioon luodin lentorata. On tyydyttävää katsoa, kuinka 300 metrin päähän ammuttu luoti kaartaa kauniisti ja nasahtaa vihollisen kupoliin. Sniper Elite -sarjan tavoin mukana on parhaita laukauksia ryydittävä kamera-ajo, jossa hidastettua luotia seurataan aina kohteeseen saakka. Verta ja suolenpätkiä ei tässä pelisarjassa kuitenkaan nähdä yhtä paljon.

Tehtävien välillä voi palata omaan kotipesään, jossa voi ostaa ja tuunailla aseita, värkätä ammuksia ja varusteita löydetyistä materiaaleista, sekä ottaa vastaan seuraavan tehtävän. Mitään suuria mullistuksia ei tällä saralla nähdä, enkä nähnyt omien varusteiden kasaamista tarpeelliseksi. Pätäkkää oli taskussa koko ajan niin paljon, että tarvitsemani ammukset ja uudet pyssyt pystyi ostamaan ilman kulujen miettimistä.

Tussareita löytyy joka lähtöön tarkkuuskivääreistä rynnäkkökiväärien kautta haulikkoihin ja pistooleihin. Tärkeimmät tussarit ovat tarkkuuskivääri sekä pistooli ja molemmista kannattaa aina valita malli, johon voi kiinnittää äänenvaimentimen. Muutoin viholliset pääsevät liian nopeasti jyvälle pelaajan sijainnista ja sen jälkeen onkin aika juosta karkuun luotimyrskyä. Rynnäkkökivääreihin ja haulikkoihin tulee turvauduttua vain sisätiloissa ja siinä vaiheessa, kun koko homma on jo heittänyt sitä itseään tuulettimeen.

Sitten onkin aika pureutua pelin puutteisiin, joita löytyy nopeasti pinnan raapaisemisen jälkeen. Käsikirjoitus, pelin hahmot ja Northin kyvyttömyys tikkaiden kanssa tulikin jo mainittua. Pelin pahin synti on kuitenkin sen täydellinen yllätyksettömyys. Suurin osa mekaniikoista ja jopa aseista on nähty jo niin monessa pelissä, että ne eivät jaksa herättää minkäänlaisia tunteita. Kun kausikortin mukana tulee jopa metsästysjousi, ei tarvitse kauan miettiä mistä pelisarjasta on slevästi haettu innoitusta. Kartalta löytyy vihollisten tukikohtia, jotka tyhjäämällä nettoaa yleensä läjäpäin rakennustarvikkeita. Luonnollisena bonuksena myös vihulaiset eivät enää palaa kyseiselle alueelle, joten sen läpi voi kulkea huoletta. Tämäkin idea on nähty ja koettu. Kerättävää krääsääkin löytyy, mutta niiden löytämisestä sentään palkitaan rahallisesti. Sivutehtäviä vaivaa sama yllätyksettömyys. Valtaosa on joko tiettyjen tappolistalla olevien sotarikollisten metsästämistä tai sitten panttivankien vapauttamista. Mukaan on myös heitetty jostain ihmeen syystä kiipeilytehtäviä. Niissä tarkoituksena on löytää se yksi ja ainoa reitti vaikkapa nyt korkean vuoren huipulle. Nämä eivät tuntuneet istuvan pelin tunnelmaan lainkaan.

Bugeja ja suunnitteluvirheitäkin löytyy. Välillä onnistuin jumittumaan ympäristöön, jonka myötä jouduin lataamaan edellisen tallennuspisteen. Näitä on ripoteltu hieman hajanaisesti, joten pahimmillaan kuolon korjatessa tai pelin bugin vuoksi lataaminen heittää todella kauas taaksepäin. En voi käsittää, miksi peliin ei ole voitu antaa vapaata tallennusmahdollisuutta. Luulisi sen olevan jo perusominaisuus tällaisissa hiekkalaatikkopeleissä. Lataustaukoja nähdään harvoin, mikä on hyvä asia niiden keston huomioiden. Pelin aloittaessa voi kirjaimellisesti käydä vaikka pistämässä kahvit tippumaan, sillä lataaminen kestää minuuttikaupalla. Huvittavin suunnittelumoka on mielestäni kuitenkin se, että auton renkaat kirskuvat dramaattisesti jopa hiekkateillä rällätessä. Miten tämäkin on jäänyt huomaamatta?

Sniper: Ghost Warrior 3 vie pelisarjan avoimeen maastoon, mutta pelin totaalinen yllätyksettömyys ja suunnitteluvirheet latistavat peli-iloa. Mistään huonosta pelistä ei kuitenkaan ole kyse. Mikäli valitsit esimerkiksi Far Cry -sarjassa aseeksesi tarkkuuskiväärin ja pidit kokemastasi, niin viihdyt varmasti tämänkin parissa.