Zenith

Pienen budjetin indie-peli Zenith lainaa häpeilemättä oikeastaan kaiken olennaisen Blizzardin Diablolta. Omaa pelissä tuntuu olevan lähinnä pyrkimys huumoriin. Yhteistyöpelin, ääninäyttelyn ja välivideoiden puute aiheuttavat sen, että kannattaa mieluummin pelata sitä Diabloa.

Zenith sijoittuu jonkinlaiseen tieteis- ja fantasiamaailman sekoitukseen. Toisaalta perinteiset keskiaikaiset maisemat ovat vahvasti läsnä, mutta samaan aikaan taivaalla lentelee mekaanisia koneita ja kaduilla tallustelee robotteja. Päähenkilö Argus on taikajuomien kauppias, mutta sitten ilmeisesti myös velho. Mies kohtaa sinihiuksisen naisen, joka houkuttelee Argosin etsimään jotain muinaista esinettä. Sitten avautuvat ulottuvuusportit, kauheuksia rientää niistä halki maanpiirin ja jotain sen sellaista. Toinen tarina puolestaan etenee öisin, kun Argos nukkuu. Siinä päähenkilö on keisarillinen mahtivelho, joka etsii jotain aivan muuta kuin valveilla ollessaan.

Nämä kaksi rinnakkain seurattavaa tarinaa eivät tunnu liittyvän toisiinsa mitenkään. Tämän vuoksi niiden kerronnan perässä on hyvin vaikeaa pysyä. Tilanne vastaa hieman sitä, että katselisi kahta elokuvaa rinnakkain: ensin puoli tuntia toisesta leffasta, ja sitten lennossa vaihto puoleksi tunniksi johonkin aivan toiseen leffaan. Tätä pallottelua sitten jatkettaisiin siihen asti, kunnes molemmissa elokuvissa on päästy loppuun.

Viimeinen ongelma tarinassa on liiallinen pyrkimys huumoriin. Joka ainoasta repliikistä on pitänyt yrittää tehdä hauska, ja jokainen henkilöiden kohtaama tilanne on pitänyt lyödä jollakin tavalla läskiksi. Tällainen suvantokohtien täydellinen puuttuminen vie onnistuneiltakin huumoriosuuksilta terän, koska pelaaja turtuu jatkuvaan tykitykseen varsin nopeasti. Kaiken kukkuraksi ääninäyttelyä ei ole lainkaan, ja samalla luettavaa tekstiä on aivan tuhottomasti. Tarina olisi toiminut paremmin vaikkapa novellina tai teatteriesityksenä: pelaamisesta ehkä puolet on pelkkää lukemista.

Tarinavetoisuuden vuoksi varsinainen pelaaminen on enemmän tai vähemmän lineaarista. Viistosti ylhäältä päin kuvattuna Argos liikkuu luolastoissa, viemäreissä ja vuoristoissa jokseenkin ahtaita polkuja avaten välillä arkkuja, rikkoen tynnyreitä ja vihollisia piesten. Ohjaus sinänsä toimii kelvollisesti, mutta taistelut ovat hämmentävän yksitoikkoisia. Käytännössä jokaiseen kohtaamiseen pomotaisteluita myöten toimii yksi ja sama tekniikka. Taisteluareenaa kannattaa juosta ympäri ristiin rastiin laajoissa kaarissa, ja aina välillä käydä iskemässä muutama tälli vihuun. Kun tätä on jatkettu riittävän kauan, pahiksen energia loppuu ja peli siirtyy seuraavaan vaiheeseen eli vyöryttämään jälleen valtaisan määrän tekstiä ruudulle.

Erityisen ärsyttävänä yksityiskohtana on mainittava, että energiaa palauttavia pulloja ei voi nauttia haluamassaan tahdissa. Jokaisen huikan jälkeen on pakollinen noin 45 sekunnin mittainen tauko, jonka aikana ei uutta naukkua pysty ottamaan. Käytännössä tämä johtaa siihen, että taisteluiden aikana tulee varsin paljon vain juostua ympyrää pahikset perässään odotellen mahdollisuutta parantaa itseään uudella moukulla.

Hämmentävästi pelissä on luolastojen ohella eräänlainen karttanäkymä, jolloin maisemassa liikutaan paikasta toiseen. Tehtävälokia ei ole, joten tekstivuoren seasta on osattava poimia tieto siitä, mihin seuraavaksi pitää mennä. Keskustelussa saattaa esimerkiksi käydä ilmi, että idässä sijaitsevassa majatalossa on joku heppu, joka tulee tavata. Varsinainen siirtyminen tapahtuu juoksentelemalla tylsän näköisessä maastossa. Maiseman optimointi on ilmeisesti jäänyt puolitiehen, sillä ruudunpäivitys nykii jatkuvasti niin pahasti, ettei ruutua välillä tee mieli edes katsoa. Ajoittain jokin pahis osuu Argosiin, jolloin tilanne siirtyy pienelle taisteluareenalle muinaisten japanilaisten roolipelien malliin. Nämä hetket ainoastaan hidastavat matkantekoa, jolloin niihin joutuminen on yksinomaan ärsyttävää.

Hahmonkehitystä tapahtuu, mutta esikuvana toimineen Diablon kaltaista monipuolisuutta on turha odottaa. Päälle puettavia varusteita on kuusi erilaista, ja paremman tavaran entiseen verrattuna tunnistaa yleensä suuresta roomalaisesta numerosta kuvakkeen alalaidassa. Toisin sanoen kannattaa vaihtaa, jos nykyisten saappaiden vieressä lukee II ja taas uuden parin alla on lukema IV. Päällä olevat rytkyt eivät heijastu mitenkään Argosin ulkoasuun: muutos näkyy ainoastaan tilastojen numeroarvoissa.

Aseita on kokonaista kolme kappaletta, joiden välillä vaihdellaan vihollistyypin mukaan: tulisiin pahiksiin jääase tekee parasta tuhoa, puisiin vihuihin tepsii tuliase ja niin edelleen. Lisää energiaa, tuhotehoa sun muita perinteisiä parannuksia valitaan hyvin yksinkertaisesta kykypuusta, josta ei jäänyt enempää kotiin kerrottavaa.

Teknisesti Zenith kärsii eniten ylenmääräisen runsaista lataustauoista. Tarinavetoisena kokemuksena tasaisesti soljuva kerronta olisi tehnyt pelistä paljon siedettävämmän. Toimiihan se tietysti näinkin, mutta muutaman minuutin välein katseltava latausruutu irrottaa pelaajan tilanteesta aivan liian usein. Kohdattavat viholliset ilmestyvät välillä tyhjästä, ja ruumiit katoavat miltei välittömästi bittiavaruuteen kaatumisen jälkeen. Hyviäkin puolia onneksi on. Zenithin maailma on erittäin värikäs ja yksityiskohtainen jopa siinä määrin, että puisevaa pelattavuutta sietää varsin pitkälle juuri silmäkarkin ansiosta. Hahmojen liikeanimaatiot ovat nekin sulavia ja uskottavan oloisia.

Kuten tuli jo mainituksi, ääninäyttely puuttuu kokonaan. Tämä siirtää automaattisesti enemmän painoarvoa musiikille ja äänitehosteille. Valitettavasti kummassakaan ei onnistuta järin hyvin. Musiikki itsessään on kelvollista, mutta kuultavia kappaleita on aivan liian vähän. Muutama perusbiisi jää soimaan päähän vielä pelaamisen jälkeenkin, eikä se ole tässä tapauksessa hyvä asia. Äänitehosteita on puolestaan aivan liian vähän. Tämä vähentää varsinkin taisteluiden vaikuttavuutta poistaen niistä miltei kokonaan asiaankuuluvan munakkuuden.

Zenith on "vähän sinne päin" tehty peli. Kokonaisuus toimii, ja siihen päälle vielä näyttääkin varsin hyvältä. Kaikki muu toteutus on sitten enemmän tai vähemmän kompuroivaa. Zenith on kokeilemisen arvoinen vain siinä tapauksessa, ettei mitään muuta ole sillä hetkellä tarjolla, ja peli irtoaa latauspalvelun tarjouksesta viidellä tai kymmenellä eurolla.