Halo 5: Guardians

Halo on pelisarjana ollut tyypillisesti sellainen, että se ei pienillä ammu. Epiikkamittari väännetään jatkuvasti tappiin ja siitä yli. Ihmiskunnan, jos ei jopa koko galaksin kohtalo lepää toistuvasti pelaajan harteilla, ja pelastustyötä suoritetaan yksi rynkyn lippaallinen kerrallaan. Viidenteen numeroituun osaansa ehtivä sarja on edelleen saman puun oksilla, eikä näe tarvetta vaihtaa reseptiä. Ei sen kyllä tarvitsekaan.

Pelin kampanja sysää pelaajan suoraan syvään päähän. Näyttävän intron päätteeksi sitä kökitään keskellä taistelukenttää ja vihollista hyökyy ylle hyvät määrät. Ensimmäisen kentän tavoite on kuitenkin lähinnä esitellä pelaajalle toinen pelin päähenkilöistä, tai oikeastaan joukkiosta. Tuliryhmä Osiris on neljän Spartan-supersotilaan tiimi, joka on Halon ikoniselle sankarille, Master Chiefille paljosta velkaa. Tämä velka ei kuitenkaan tule tielle siinä vaiheessa, kun Mestari Päällikkö lähtee luvatta huitelemaan omille seikkailuilleen. Osiris nimittäin lähetetään pysäyttämään Master Chief ja tämän Blue Team. Kuten arvata saattaa, epiikkamittari vilahtaa punaiselle alta aikayksikön.

Vaikka onkin eittämättä siistiä ohjata ensin Master Chiefiä, sitten tuliryhmä Osirista ja taas takaisin, kampanja onnistuu silti olemaan hengetön. Siinä missä Bungie, Halon alkuperäinen kehittäjä, onnistui puhaltamaan teoksiinsa tulta, tappuraa ja tyyliä, 343 Studiosin käsissä Halo muistuttaa enemmän ja enemmän kaikkia niitä muita räiskintäpelejä mitä pelimaailma on jo pullollaan. Pelinappulat ovat isoja, päähenkilöt ovat salskeita ja rohkeita miehiä, käskyjen rikkominen on ihan ookoo jos siihen on oikeutus (ja ainahan siihen on), ja vaaratilanteiden määrä ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella. Tällainen kehyskertomus ja huikea määrä jylhää epiikkaa on jo todellakin nähty, mutta koska sille selvästi on tilausta, sitä 343 myös tarjoilee.

Osasyynä kokemuksen etäiseksi jäämiseen on 343:n tapa esitellä peli: Halo-sarjalla on tässä vaiheessa valtavasti historiaa, eikä Halo 5: Guardians valaise taustoja tai tapahtumia mitenkään. Jos et ole kärryillä siitä kuka kukin on, valtava osa tarinan motiiveista menee niin ylitse, ettei edes hilse pölähdä. Iso pulma on myös se, että vaikka pelissä on kahdeksan - kahdeksan! - Spartalaista, yhdestäkään heistä ei jaksa kiinnostua. Kaikki käyttäytyvät tismalleen samalla tavalla, eikä erivärinen panssarointi riitä erottamaan heitä omiksi persoonikseen.

Vaikka kampanjan juoni onkin kaikessa vaniljassaan hienoinen pettymys, itse toiminta kyllä toimii. Halo 5:ssä ei ehkä ole mitään uutta, mutta jos pelin perusteet ovat näin vakaat ja kestävät, ei ole mitään syytä valittaa. Spartalaiset tuntuvat oikealla tavalla pysäyttämättömiltä, ja nelihenkisenä tiiminä yhteistyöpelaaminen on kuin sulaa hunajaa. Koordinoidut hyökkäykset, roolittuminen tiettyihin funktioihin ja tiukka kommunikointi tekevät ryllistämisestä ihan hemmetin hauskaa pelattavaa.

Yhteistyössä pelaaminen on ehdottomasti muutenkin suositeltavaa, sillä tekoälyn ohjaamana taistelutovereilla on yhteensä vähemmän kykyä ja osaamista suorittaa, kuin kilolla kylmää naudan sisäpaistia. Ei ole harvinaista, että tiimin jäsenet jäävät seisomaan paikoilleen kesken tiukan tilanteen, tai eivät osaa auttaa kaatunutta toveriaan pystyyn, koska selvästikin näkevät jotain kiiltävää. Toki sotapoikia voi käskyttää yhteen tiettyyn asemaan tai keskittää tulitusta tietyn vihulaisen suuntaan, mutta viime kädessä pelaajan on melkeinpä poikkeuksetta hoidettava itse kaikki.

Yhteistyöpelaamisen auvo yltää onneksi myös moninpeliin. Linjoilla on jos jonkinlaista pelimuotoa koluttavaksi aina kaikki kaikkia vastaan -mellastamisesta lipunryöstöön ja kukkulan kuninkaaseen. Kaikissa pelimuodoissa kenttäsuunnittelu on poikkeuksellisen hienoa, ja niissä onkin aina iso ilo mellastaa. Halo 5 esittelee myös uuden pelityypin, erinomaisen Warzonen, jossa kaksi kahdentoista soltun tiimiä kisaavat kookkaan alueen hallinnasta. Tavoitteena on ensin vallata omalle tiimille tukikohta, ja sen jälkeen joko kerätä riittävästi pisteitä voittoon tai hallita niin isoa aluetta kentästä, että vastustajan tukikohdan ydin paljastuu rikottavaksi. Hienossa pelimuodossa voi olla myös tekoälyn ohjaamia vihollisia sotkemassa pakkaa, mikä on mainio mauste. Warzone on erittäin tenhoava tuttavuus ja ihan kirkkaasti Halo-sarjan parhaita pelimuotoja. Jo se yksistään oikeuttaa Halo 5:n olemassaolon. Harmittavasti kenttiä ja pelimuotoja on julkaisussa kuitenkin luvattua vähemmän, joskin niitä on luvassa lisää myöhemmin.

Kaiken kaikkiaan Halo 5: Guardians jättää kuitenkin hivenen ristiriitaisen fiiliksen. Vaikka se tarjoaakin kaikkea mitä lupaa - eeppistäkin eeppisempää meininkiä, kaksi eri vihollisfaktiota, runsaasti aseita ja huippuunsa hiottua räiskintää niin yksin kuin verkossakin - sillä on silti vaikeuksia erottua massasta muuten kuin nimensä ansiosta. Vaisu pääkampanja ei purista hedelmällisestä kahden hyvisryhmän konfliktista irti läheskään kaikkea, ja se suurempi tarinapaketti onnistuu lähinnä yllättämään sillä miten kliseiseksi lopulta mennään.

Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti moite, sillä vaikka kaikki onkin viime kädessä moneen kertaan pureskeltua purkkaa, se on silti parasta purkkaa mitä kaupoista saa. Halo 5 on erittäin kaunis, siinä ei juurikaan jäädä paikoilleen junnaamaan ja runsaat määrät toimintaa on saatu suunnilleen niin sulavaksi, kuin mitä konsoliräiskinnöissä on ylipäätänsä mahdollista saada. Pelisarjan fanit siis tuskin pettyvät, ja jos moninpelaaminen niin yhteistyössä tahi verkkomatseissa kiinnostaa pätkääkään, Halo 5: Guardians antaa kyllä rahalleen vastinetta.